Tiedätkö mitä lautasellasi on?

HS:n tiede-osiossa oli ruoka-artikkeli broilerituotannosta, Lääkittyä lihaa lautasella. Eurooppa syytää broilereille valtavia määriä antibiootteja ja pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että lääkkeet eivät tepsi ihmisiin yhtä tehokkaasti kuin tähän asti. Suomalainen eläintuotanto sitä vastoin on niin puhdasta, että siitä voisi saada vientituotteen.

_MG_6070_edited-1

Artikkelia lukiessani havahduin siihen, että jo 90-luvun loppupuolella keskusteltiin siitä, miten turvallisia suomalaiset kananmunat ovat, ja että niistä saisi erinomaisen vientituotteen. Olin nimittäin töissä salmonella-testejä myyvässä yrityksessä, jonka puitteissa pääsin tutustumaan Euroopan salmonellatilanteeseen. Esimerkiksi Hollannissa olevista broilerikasvattamoista valtaosa on salmonellahautomoita ja hollantilaiset kananmunat salmonellan saastuttamia. Mitä edemmäs etelään liikutaan, sitä likaisempaa tuotantotiloissa on ja näin ollen myös enemmän bakteereja. Koska ei viitsitä siivota tarpeeksi usein ja tarpeeksi hyvin, myös eurooppalaisilla broilerikasvattamoilla linnuille on totuttu jakamaan antibiootteja kuin lapsille karkkeja. HS:n artikkelin mukaan ensimmäinen kuuri on saatettu tarjota suoraan munan sisään ennen kuin linnut ovat edes kuoriutuneet. Seuraava on annettu rehun mukana, kun linnut ovat muutaman päivän ikäisiä untuvikkoja. 

IMG_9661_edited-1

Bakteerit ovat ihmisiä fiksumpia ja niillä on kyky muuntua nopeammin kuin ihminen pystyy kehittämään uusia keinoja niiden torjumiseen. Antibioottien kentällä uusia molekyylejä ei ole enää kehitetty vaan on keskitytty kalliimpien lääkkeiden kehittämiseen. Tulevaisuuden uhka on se, että rutiinioperaatioista tulee kuolettavia, koska mahdollinen leikkauksen jälkeinen infektio aiheuttaa tilanteen jolle ei ole enää tehokasta hoitoa. Toivon, että bakteeriuhkaan suhtaudutaan vakavasti ja antibioottien käyttöä ympäri maailman rajoitetaan. Muuten on parempi pysyä terveenä ja erossa kirurgin veitsestä. 

Äiti hätätila!

Puhelimeni alkoi soida kesken palaverin. Tuntemattomasta numerosta soitettiin kerran, pyysin anteeksi ja laitoin puhelimen äänettömälle.  Pian numerosta soitettiin uudelleen. Jätän yleensä puhelimen kokouksen ulkopuolelle, mutta nyt odotin viestiä entiseltä kollegaltani, joka oli tulossa lounaalle kanssani. Sitten näytölle rävähti seuraava viesti:

kuva (1)

Yhä kiinni palaverissa. Ihmettelin viestiä ja ajattelin, että nyt on joku kati hädässä, vai tarkoittiko tyttäreni kattia, siis Repeä. Puhelin soi jälleen ja nyt tyttäreni soittaa. Anteeksi, minun on pakko vastata tähän puheluun, nyt on nimittäin joku hätätilanne.

No, mikä nyt on hätänä? No kun mun puhelin putos lattialle, takakansi hajos taas, näyttö pimeni ja mä en voi käyttää sitä. Mä lähden nyt viemään sitä korjaajalle Itäkeskukseen.

Kuule, olen nyt kokouksessa enkä ehdi puhua. Soitan 1/2 tunnin kuluttua. 

Ei puhettakaan, että tyttäreni olisi lopettanut puhelua. Kukkaro on ilmeisesti mun autossa, joten rahaa ei ole korjauksen maksuun. Puhelin pitää kuitenkin saada korjauksesta tänään, sillä nyt on hätätilanne. Ilman puhelinta ei ole elämää.

Puhelu jatkuu. Selvitystä mikä on rikki ja mitä maksaa erilaisia vaihtoehtoja. Yritän siihen väliin sanoa, että soitan pian, nyt on keskusteltava palkka-asioista. Pälä, pälä, pälä, puhelu jatkuu. Lopulta saan sanottua väliin: SOITAN SULLE 10 MIN. KULUTTUA, JOOKO!

Pudistelen päätäni ja huokaisen. Henkilöstöjohtaja sanoo nauraen: Lapset kasvattavat kärsivällisyyttä vai mitä? Jep! Näin on!

b0000063

Heppatyttö

18.9.2010 kirjoitin Facebookiin seuraavasti: Ensimmäinen tunti onnellisesti ohi! En pudonnut, hevonen toimi, kuten sen pitikin ja kaikki askellajitkin suoriutuivat hyvin. Kait se on niin, että jos on joskus jotain oppinut, niin oppi palautuu jostain selkäytimestä mieleen. Pohkeenväistö oli kyllä mysteeri!

Tästä se hevoshulluus alkoi uudelleen kolmenkymmen vuoden tauon jälkeen. Yksi kerta riitti ja jäin koukkuun. Ratsastuksessa ei varmaan koska ole valmis, sillä koko ajan oppii uutta. Kolmessa vuodessa olen päässyt B-tasolle koulussa,  esteet pitäisi suorittaa lähiaikoina. Hevoset ovat upeita eläimiä ja niiden seurassa ollessa unohtaa kaiken muun.

Murrosikä

Tämä vuosi on ollut kasvamista murrosikäisten äitinä. Väillä tuntuu ihan siltä, että perheeseen on muuttanut kaksi jostain toiselta planeetalta tipahtanutta meidän tyttöjen kaksoiskappaletta, jotka ovat saaneet niveliinsä tervaa tai jotain jarrunestettä. Aine liimaa kännykän käteen, katseen kännykkään ja vartalon sänkyyn. Kämppä on kotiin tullessa hujan hajan näiden kahden jäljiltä eteisestä alkaen. Siisteydessä ollaan jälleen kolme-neljävuotiaiden tasolla.

Eilen olin ratsastamassa ja vielä tuplatunnin eli arvata saattaa olinko väsynyt ja janoinen tullessani kotiin. Jotenkin oli mielessä ajaessani kotiin, että saa nähdä onko jääkaapissa muuta kuin valo. Moi! Onko joku käynyt kaupassa? Ei vastausta. HALLOOO! ONKS JOKU KÄYNYT KAUPASSA? Sorry, ei olla muistettu!!! Puhisten nappasin kukkaron mukaani ja painuin kauppaan. Kirosin matkalla äijän ja kakarat Marssiin. Kaupassa marmatin, miten ihmeessä jonkun perheessä voi asua noin laiskoja ja välinpitämättömiä ihmisiä. Päätin kostaa ja jätin keittiön siivoamatta enkä myöskään koskenut siihen aamulla. Kampaajalta tullessani keittiö oli siivottu. Mieheltä oli hermo puhjennut…

No, en ole yksin tällaisen ilmiön kanssa. Kävin tänään kampaajalla ja kampaaja valitti ihan samasta: Hän tulee väsyneenä kotiin. Keittiö täynnä likaisia astioita, astianpesukone täynnä puhtaita astioita, ukko istuu iPadin kanssa sohvalla ja mukulat (16 ja 18 vuotiaat tytöt) odottavat nälkäisinä ruokaa. Mietimme pitääkö äidin aina jaksaa? Mitä sitten, kun ei enää jaksa? Murrosikäisten toimintaa ihmetteli eilen myös Anna Perho Dynastiassa. Syyslomalla olleet tytöt olivat syöneet mandariineja ja jättäneet kuoret lattialle kehäksi. Perho oli kotiin tullessaan kiukkuisena ihmetellyt, kuka ihmeessä on voinut viljellä kuoria pitkin lattioita. Perho oli punonut kostojuonta, kun nuorempi tytär oli sulattanut sydämen: Äiti, tämä maailma olis täydellinen, jos kaikki olis aina iloisia!

MLL:n sivuilla on murrosiästä seuraavaa: Murrosiässä lapsen on kypsyttävä vähitellen itsenäisyyteen ja etsittävä uudenlainen suhde itseensä ja vanhempiinsa. Vanhempi joutuu tasapainoilemaan lapsensa kasvun ja itsenäistymisen sekä turvallisten rajojen asettamisen välillä. Tunne-elämässä kuohuu. Kehittyvät ajattelutaidot avaavat nuorelle uuden maailman ja suhde muihin, erityisesti omiin vanhempiin, muuttuu merkittävästi (huomattu ollaan!!). Kaikki tämä aiheuttaa hämmennystä sekä nuoressa että hänen vanhemmissaan. Nuoren mielessä pyörivät kysymykset: Mitä ihmettä minulle tapahtuu? Onko tämä normaalia? Vanhempi saattaa pohdiskella samoja asioita ja sitä, miten hän voisi tukea nuorta murrosiän muutoksissa.

Loppujen lopuksi tyttäreni ovat suhteellisen helppoja murkkuja ja yritän muistella, minkälainen olin itse murkkuna. Mielestäni helppo, mitenkäs muuten! Jos haluat tutustua murrosikäisistä kertoviin kauhukertomuksiin, pääset tutustumaan niihin tästä.

20130803_174937

Kuka päättää?

_MG_8792_edited-1Tyttäreni tuli eilen kotiin harjoituksista pyhää vihaa puhkuen: Mä teen valituksen!  Jahas, no mistä sä sitten valitat? Treeneistä!! Mä en enää jaksa näitä yksitokkoisia treenejä.

Nuorten kilpauimareiden menestystä ja lopettamisen taustoja on tutkittu Miia Malvelan pro gradu-tutkielmassa vuodelta 2003. Urheilumenestyksen taustalla ovat usein kannustavat vanhemmat, hyvä valmentaja ja valmennus sekä luonnollisesti urheilijan into lajiaan kohtaan. Myös urheilijan psyykkisillä ja fyysisillä ominaisuuksilla sekä olosuhteilla on merkitystä menestymisen kannalta. Lopettamisen taustalla on kiinnostuksen kohteen vaihtuminen: aikaa halutaan käyttää muihinkin asioihin elämässä. Lisäksi olosuhteet tai valmennus ovat voineet olla urheilijan mielestä huonoja.

Uimarin motivaatio ja into pitää löytyä sisältä, jolloin tärkeitä kysymyksiä ovat: miksi uin? mitä uinti antaa minulle? mikä uinnissa tuo energiaa? mikä tuo iloa ja mikä vie eteenpäin? Nyt tuntuu siltä, että nuorilta uimareilta on tie hukassa, sillä pitkään ryhmää valmentanut valmentaja lopetti kesällä ja tilalle tuli sekä uimareille että vanhemmille tuntematon valmentaja. Mikä ihme tyyppi se on? Mitkä sen meriitit ovat? Osaako se valmentaa? Voiko siihen luottaa? On todella ikävä huomata, että uintiryhmässä motivaatio on laskenut ja lahjakkaat uimarit tuntevat, että heidän näkemyksiään ei enää oteta huomioon. Uimarini mukaan uusi valmentaja ei kuuntele, keskustele eikä motivoi. Lisäksi uimarit asettavat itselleen erilaisia tavoitteita kuin valmentaja. Kuka tällöin päättää?

Ollaan siis tyypillisessä muutostilanteessa, jossa vanha tuttu korvataan uudella ja vieraalla. Muutostilanteessa johtajalta/esimieheltä/valmentajalta odotetaan intensiivistä läsnäoloa, kuuntelemisen jaloa taitoa, perusteluja, perusteluja ja vielä kerran perusteluja. Muutos täytyy tehdä yhteiseksi, ja se onnistuu vain ja ainostaan ottamalla ihmiset mukaan aidosti, kutsumalla heidät mukaan. Uintiryhmässä valmentajan siis pitäisi kuunnella uimareitaan, kertoa valmennusmetodeistaan, perustella tehtyjä harjoituksia, kysyä ja hyväksyä, mitä uimari itse haluaa saavuttaa. Eihän kukaan uimareista ui vanhemmilleen, koululle tai valmentajalleen, vaan itselleen! Jotta jaksaa jatkaa, tällöin motivaation tulee olla kunnossa ja into uintiin palava.

Itseäni tilanne harmittaa todella paljon.  Toivon, että asiat saadaan kuntoon ja nuoret lupaavat uimarit näkevät itsensä vielä tulevaisuudessakin uinnin parissa.