VOI Repe, jälleen!

Image

Olin työpäivän jälkeen työstämässä kalaa keittiössä. Repe pyöri ympärillä innoissaan ja päätti tulla lähemmin katsomaan, mitä teen. Jostain syystä hyppy epäonnistui, tassu ilmeisesti osui tuoliin ja Repe putosi tason reunalta lattialle.

Sillä on 10 viikon ikäisenä ollut reisiluun murtuma vasemmassa tassussaan. Putoamisen jälkeen Repe syöksyi sängyn alle, jossa se naukui säälittävästi pitäen tassuaan ilmassa. Mua niin harmittaa Repen puolesta ja nyt toivon, että tassu ei ole murtunut uudelleen. Huomenna on aika ortopedille klo 10.40. Voi Repe :(

30, 40, mitä seuraavaksi

IMG_0330

Kolmekymppisenä oli kriisi lapsettomuudesta. Tuntui, että kaikilla muilla oli lapsia, mutta itselläni VAIN poikaystävä ja kissa. Parikymppisenä oli ajatuksena ollut, että ensin pitää valmistua, löytää työpaikka, hankkia asunto ja vasta sitten miettiä lapsia. Kaikki nämä etapit oli saavutettu ennen kolmekymppiä, mutta missä olivat lapset. 35-vuoteen mennessä kaksi kaunista tyttöä oli elämässämme ja kolmenkympin kriisi vaihtui neljäänkymppiin.

Aloin kapinoida ammatinvalintaani vastaan. Ihan väärä valinta. Eläinlääkärinä olisin ollut jotakin, mutta en tekniikan ihmisenä. Tätä kapinaa onkin sitten jatkunut ja se jatkuu varmaan niin kauan kuin olen työelämässä. Olen monesti miettinyt, miksi näin. Luin tänään Hesarista miehestä, joka on päättänyt pyöräillä ympäri maapallon, kun ei enää saanut nukuttua öisin. Rohkea päätös. Vuorotteluvapaa on kuitenkin helpompi tapa ottaa etäisyyttä nykyiseen elämäänsä ja moni käyttääkin tilaisuutta selvittäkseen ajatuksiaan ja ladatakseen akkujaan. Houkutteleva ajatus, mutta mahdotonta nykyisessä tehtävässäni. Ei auta muu kuin jatkaa sinnikkäästi eteenpäin kapinalla tai ilman.

Eikö nyt sitten pukkaakin jo uutta kriisiä. Nyt kapinoin kaupungissa asumista vastaan. HALUAN maalle kaivamaan maata ja istuttamaan kukkia ihanaan puutarhaan. Talon pitää olla söpö ja romanttinen, vastakohta nykyiselle modernille kodille. KÄÄK! En jaksa enää näitä kriisejä. Mutta ehkä tämä kriisi ratkeaa helposti. Ei muuta kuin tarjousta kehiin ja toivomaan sitten parasta!

Punainen tupa ja perunamaa Inkoossa

Punainen tupa ja perunamaa olivat olleet haaveena jo pitkään. Pitkän etsinnän jälkeen kyllästyin etsimiseen ja keväällä päätin vuokrata huvilan, tupa jäi siis haaveeksi. Hetken vuokrahuvila olikin hyvä vaihtoehto, mutta tässä sitä nyt jälleen ollaan Oikotiellä katsomassa, mitä on tarjolla.

Toinen toistaan hienompaa ja erittäin kalliita huviloita. Vastaan tulee kuitenkin ilmoitus: 1930-luvulla rakennettu hirsinen vapaa-ajanasunto rauhallisella sijainnilla Inkoossa! Taloa pitää päästä katsomaan.

Masardikattoinen pieni tupa

Keittiö ja yksi huone, ilmoituksen mukaan purkukuntoinen. Talo on lähellä vuokrahuvilaa ja lähdemme yhdessä tyttären ja kissan kanssa etsimään taloa. Tie jatkuu mutkitellen ja mutkan jälkeen näen talon. Pellon reunassa on pieni masardikattoinen talo villiintyneen pihamaan keskellä, niin idyllinen kuin olla voi.

Punainen tupa Inkoossa

Punainen tupa InkoossaMyyjä kertoo, että talon omistaja on kuollut 10 vuotta sitten. Myyjällä on kiire ja jään yksin tutkimaan vanhaa taloa. Talon sisällä tunnelma on pysähtynyt ja tuntuu kuin siellä vieläkin asuttaisiin.

Tulen kuitenkin järkiini, sillä talon remontoiminen olisi vaatinut erittäin paljon aikaa ja rahaa enkä yksin ollut halukas siihen ryhtymään. Punainen tupa elää siis yhä haaveissani.

Punainen tupa Inkoossa

Reealla on päällään haalari, koska Reaalla on masussa steriloinnin jäljiltä iso haava.

Punainen tupa ja perunamaa

Keväällä päätin, että talon etsintä on ohi ja vuokrahuvila on hyvä vaihtoehto. Hetken se olikin hyvä vaihtoehto, mutta, mutta. Tässä sitä nyt jälleen ollaan Oikotiellä katsomassa, mitä on tarjolla. Toinen toistaan hienompaa ja erittäin kallista. No, ei ole tuollaiset talot minulle. Vastaan tulee ilmoitus: 1930-luvulla rakennettu hirsinen vapaa-ajanasunto rauhallisella sijainnilla Inkoossa!
_MG_9713_edited-1

Keittiö ja yksi huone, ilmoituksen mukaan purkukuntoinen. Miksiköhän purkukuntoinen? Ajamme siis tyttären ja kissan kanssa taloa kohti, aurinko paistaa. Tie jatkuu mutkitellen ja mutkan jälkeen näen talon. Siellä se seisoo pellon reunassa pieni masardikattoinen talo villiintyneen pihamaan keskellä. Kaivokin kuivunut. Myyjä kertoo, että talon omistaja on kuollut 10 vuotta sitten. Talon sisällä tunnelma on pysähtynyt ja tuntuu kuin siellä vieläkin asuttaisiin. En ymmärrä mikä tässä talossa minua viehtää.

Perheen yhteinen harrastus ?

Aamutokkurassa juuri herättyäni saan tyttären terveystarkastuslapun eteeni. Ai, mä unohdin tän, mut saatsä tän täytettyy kahdeskymmenes minuutis? Mul on tänää joku terveystarkastus. Otan kahvikupin eteeni ja yritän keskittyä lappuun.  Jahas, mitä täällä nyt oikein kysellään. Alku menee hyvin, ei mitään ihmeellistä, kunnes tullaan perhettä koskevaan osioon.

Syökö perheenne kerran päivässä yhdessä? Jostain syystä haluaisin miellyttää terkkaria ja vastata positiivisesti, mutta vastaan rehellisesti. Emme syö yhdessä. Kauheaa! Kivaahan se olisi, mutta mahdotonta. Perhe valuu kotiin viiden ja kahdeksan välillä. Milloin siis olisi paras aika yhteiselle aterialle?

Mukavat kysymykset jatkuvat. Mikä on perheenne yhteinen harrastus? Nyt alan jo ahdistua. Mitä ihmettä me harrastamme yhdessä? Miksi tällaisilla kysymyksillä kiusataan vanhempia? Taas vetoan ajanpuutteeseen ja vastaan: Emme harrasta mitään yhdessä. Voi hyvät ihmiset, ihan kauhea perhe.

Kaikilla perheessä on omat juttunsa ja kiinnostuksen aiheet. Tämä on kyllä tärkeä kysymys ja tätä on syytä miettiä tarkemmin. Sitten keksin: UINTI. Tytöt ui ja me kannustamme ja tuemme. Tyttöjen mukaan liikaakin: Sun ei tarvii aina olla kommentoimassa MUN uintia, tää on MUN harrastus, ei sun. Yritän puolustella, että tästä on kyllä muodostunut väkisinkin perheen yhteinen harrastus, koska uinti hallitsee kaikkien elämää. Lomatkin pitää sunnitella kisojen mukaan. Siis yhteinen harrastus on sittenkin olemassa.

Vielä yksi haasteellinen kohta: Mikä on perheenne vahvuus? Siis perheen vahvuus. Kysyn tyttäreltä, mikä on meidän vahvuutemme? Urheilu, vastaa hän. Meidän vahvuutemme on urheilullisuus…  En oikein tiedä, mitä tästä ajatella. Kait se sitten loppujen lopuksi on hyvä juttu?