Aamutokkurassa juuri herättyäni saan tyttären terveystarkastuslapun eteeni. Ai, mä unohdin tän, mut saatsä tän täytettyy kahdeskymmenes minuutis? Mul on tänää joku terveystarkastus. Otan kahvikupin eteeni ja yritän keskittyä lappuun.  Jahas, mitä täällä nyt oikein kysellään. Alku menee hyvin, ei mitään ihmeellistä, kunnes tullaan perhettä koskevaan osioon.

Syökö perheenne kerran päivässä yhdessä? Jostain syystä haluaisin miellyttää terkkaria ja vastata positiivisesti, mutta vastaan rehellisesti. Emme syö yhdessä. Kauheaa! Kivaahan se olisi, mutta mahdotonta. Perhe valuu kotiin viiden ja kahdeksan välillä. Milloin siis olisi paras aika yhteiselle aterialle?

Mukavat kysymykset jatkuvat. Mikä on perheenne yhteinen harrastus? Nyt alan jo ahdistua. Mitä ihmettä me harrastamme yhdessä? Miksi tällaisilla kysymyksillä kiusataan vanhempia? Taas vetoan ajanpuutteeseen ja vastaan: Emme harrasta mitään yhdessä. Voi hyvät ihmiset, ihan kauhea perhe.

Kaikilla perheessä on omat juttunsa ja kiinnostuksen aiheet. Tämä on kyllä tärkeä kysymys ja tätä on syytä miettiä tarkemmin. Sitten keksin: UINTI. Tytöt ui ja me kannustamme ja tuemme. Tyttöjen mukaan liikaakin: Sun ei tarvii aina olla kommentoimassa MUN uintia, tää on MUN harrastus, ei sun. Yritän puolustella, että tästä on kyllä muodostunut väkisinkin perheen yhteinen harrastus, koska uinti hallitsee kaikkien elämää. Lomatkin pitää sunnitella kisojen mukaan. Siis yhteinen harrastus on sittenkin olemassa.

Vielä yksi haasteellinen kohta: Mikä on perheenne vahvuus? Siis perheen vahvuus. Kysyn tyttäreltä, mikä on meidän vahvuutemme? Urheilu, vastaa hän. Meidän vahvuutemme on urheilullisuus…  En oikein tiedä, mitä tästä ajatella. Kait se sitten loppujen lopuksi on hyvä juttu?