Norjalaiset metsäkissat

Ensimmäinen kontaktini Norjalaiseen metsäkissaan on noin kymmenen vuoden takaa, jolloin kävin Myyrhallissa eläinnäyttelyssä. Ihastuin suureen, rohkeaan ja ihmisrakkaaseen kissaan, joka käveli valjaissa näyttelytilan lattialla. Perheen pienet lapset kieppuivat kissan ympärillä ja kissa ei ollut siitä moksiskaan. Kissan omistaja kertoi myös, että kissan lempipuuhia on hattuhyllyltä ihmisten päiden pyydystäminen.

WAU, tuollaisen kissan minäkin joskus haluan!

Reea riimunpiirtäjä, Repe (16.5.2012)

Reea on utelias, vilkas, kiltti ja suurella sydämellä varustettu tyttökissa, joka antaa pusuja kaikille perheenjäsenille ja on pakahtua ilosta jälleennäkemisen merkeissä. Reea ei varsinaisesti nau, vaan se purisee pehmeästi, kun sille juttelee. Reean lempileikkejä ovat höyhenien jahtaaminen ja kaikenlaisten karvaisten esineiden raahaminen ja tappaminen.

Reealla on tasapainoinen rakenne ja mittasuhteet ovat hyvät. Profiili on suora ja pään muoto on kaunis kolmio, leuka on vahvahko. Silmät ovat kauniin muotoiset, koko ja sijainti ovat hyvät. Turkki on laadultaan hyvä eli päällä on rodunmukaiset peitinkarvat ja alla villava aluskarva. Häntä on tuuhea ja hyvän pituinen. Luonteeltaankin se on erinomainen eli kaikin puolin aivan ihana kissa.

Norjalaisten tavoin Reealla on tarve päästä kiipeämään. Se kapuaa ketterästi vankkaan kiipeilytelineeseen. Sillä on vahvat takatassut ja usein se nousee takatassuilleen nähdäkseen paremmin ja korkeammalta.

He is my everything, Hemmo (8.1.2014)

Hemmon emo on Mirkulan Bridget Jones ja isä NordicTigers Cosmo, jota olin kaavaillut myös Reean poikakaveriksi.

Ihana poikakissa, joka on ehtinyt jo kolmen vuoden ikään. Se on Reean paras kaveri ja ne viilettävät ympäri asuntoa niin lujaa kuin tassuista lähtee. Hemmo on todella mainio kissa ja luultavasti se kuvittelee olevansa koira. Käy syömässä öisin jopa leipää leipäkorista. Hakee palloa, seuraa paikasta toiseen ja kerjää rapsutuksia.

Tässä vielä kuvia Hemmosta ja Reeasta.

---

Kotikissat

Auvo, Anselmiinus (1989 – 2005)

Kuvan laatu ei valitettavasti ole tämän parempi.

Auvo, suuri ruskeatiikeri kotikissa, joka pysyy muistoissa aina luonani.

Auvo syntyi 1989 keväällä Mietoisissa. Se oli pentueen rohkein pentu ja tuli luottavaisesti luokseni, kun menin pentuja katsomaan. Auvo oli erittäin kaunis, se oli utelias, rohkea ja kiltti. Ihmisrakaskin se oli ja kulki kanssani valjaissa pitkin Espoota ja Helsinkiä. Koiria nähdessään se pörhisti karvansa pystyyn ja murisi raivokkaasti. Yleensä koirat väistyivät, ei Auvo. Kissalla oli kokoa ja se painoi parhaimillaan 9 kiloa. Auvo oli kolli ensimmäisen vuotensa ja sen jälkeen kastraatti.

Valitettavasti Auvo ei pitänyt lapsista ja niin se muutti 8 -vuotiaana isäni luo maalle ja eli siellä 16 -vuotiaaksi, pysyen yhtä leikkisänä kuin se nuorempanakin oli.

Misu (1972 – 1986)

Olin seitsemän vuotias, kun sain ensimmäisen kissani Misun. Misu oli pitkäkarvaisen emon punainen, lyhytkarvainen tyttökissa. Misu oli luonteeltaan erittäin sähäkkä ja salli silitystä vain silloin, kun se sitä tse halusi.

Maalla kissat kulkevat vapaana ja niinpä Misu alkoikin tehdä pentuja. Pikkukisuista valtaosa oli pitkäkarvaisia, yleensä punaisia ja kilppareita. Misulla taisi olla vakiokumppani, koska näitä pitkäkarvaisia tuli usein. Misu oli hyvä emo ja puolusti raivokkaasti pentujaan käärmeitä ja naapurissa asuvan isoäitini coccerspanielia, Apia, vastaan. Pikkukisujen hoitaminen ja niiden touhujen seuraaminen oli mahtavaa.

Misu eli 14 -vuotiaaksi kuoltuaan tapaturmaisesti auton yliajamana.