Mindyjblog

Bungalow-talo, Glass House, sisustaminen, kissat, ruoka ja matkustaminen

cropped-mg_9642_edited-1.jpg

Kuuntelin Aallon aamuohjelmassa Kari Hotakaisen kertomusta auto-onnettomuudesta ja sen jälkeisistä kokemuksista sairaalassa. Monta kertaa mietin, että Hotakaisen ajatukset sairaalasta ja selviytymisestä olivat omiani. Vuonna 2007 nimittäin taistelin elämästäni A-streptokokin, tappajabakteeri, aiheuttamaa vaikeaa pehmytkudos- ja yleisinfektiota vastaan.

Kaikki lähti liikkeelle leikatusta vaivasenluusta. Kukaan ei tiedä, miten streptokokki haavaan pääsi, mutta sinne päästyään se alkoi tehdä tuhojaan. Neljän päivää leikkauksesta olin Töölössä ensiavussa. Mitä ihmettä sulle on tapahtunut? Tää jalka HAISEE? Antibiootit suoraan suoneen ja valmistelu leikkaukseen. Anestesialääkäri oli innoissaan, kun potilaana oli nuorta lihaa!! Yleensä kuulemma hän nukuttaa vanhempia ja kurttuisempia ihmisiä. Heh, heh ajattelin.

Teho-osastolla herätessäni näin silvotun jalkaterän ja ajattelin, että tästä ei hyvää seuraa. Mikrobiologian opinnot takanani tajusin, että nyt on tosi kyseessä, tosin kertaakaan en miettinyt, että tässä tämä nyt oli. Tilanteen vakavuuden tajusin vasta silloin, kun jalkani leikannut ortopedi tuli katsomaan minua sairaalaan ja hän kertoi, että henkeni oli ollut muutamasta minuutista kiinni eli olin tullut viime tipassa ensiapuun. Streptokokki nimittäin aiheuttaa toksisen shokin ja kuolleisuus on tavallista suurempi.

Morfiinihuuruissa meni ensimmäiset päivät ja välillä kuvittelin olevani ties missä. Vihreät miehet kuljettivat sänkyäni pitkin käytävää, välillä luulin olevani lomalla Havaijilla. Kipu oli sietämätöntä, asteikkona täys kymppi. Sitten alkoi leikkausrumpa. Ihosiirtoja ja kieleleikkaus, jonka seurauksena olen kuin tilkkutäkki. Olin ennen kielekeleikkausta soitellut ystävieni ja sukulaisten kanssa ja kukaan ei voinut ymmärtää, miten jaksoin keskustella niin iloisesti, mutta leikkauksen jälkeen minulla ei ollut voimia tehdä yhtään mitään. Olin niin huolissani kielekkeen verenkierrosta, että en yksinkertaisesti jaksanut ajatella muuta. Leikkaus onnistui ja 2,5 viikkoa sairaalassa oltuani minut kammettiin ylös sängystä. Oh my god, miten kamalta tuo tuntui. Jalkaterä oli sininen, turvonnut ja sydämenlyönnit tuntuivat jalkaterässä kipuna.

Kuukauden sairaalajakso opetti paljon. Näin sairaalan todellisuuden narkkareineen päivineen sekä todella huonossa kunnossa (olin heihin verrattuna huippukunnossa) olevia ihmisiä, joiden elämä oli muuttunut yhdessä yössä. Elämä muuttui tämän seikkailun seurauksena. Jos aikaisemmin olin suorittanut ja elänyt työlleni, tämän session jälkeeni perheeni muuttui minulle tärkeimmäksi asiaksi. Nykyään yritän nauttia elämästäni jokaisena päivänä. Juokseminen muistuttaa minua joka kerta siitä, miten lähellä olen ollut jalan amputaatiota. Olen myös tehnyt asioita oman pääni mukaan ja toteuttanut asioita, joista olen pitkään haaveillut. Haavet nimittäin on tehty toteutettavaksi.

_MG_3611

Kirjoita tähän kommenttisi!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: