Kolmekymppisenä oli kriisi lapsettomuudesta. Tuntui, että kaikilla muilla oli lapsia, mutta itselläni VAIN poikaystävä ja kissa. Parikymppisenä oli ajatuksena ollut, että ensin pitää valmistua, löytää työpaikka, hankkia asunto ja vasta sitten miettiä lapsia. Kaikki nämä etapit oli saavutettu ennen kolmekymppiä, mutta missä olivat lapset. 35-vuoteen mennessä kaksi kaunista tyttöä oli elämässämme ja kolmenkympin kriisi vaihtui neljäänkymppiin.

Aloin kapinoida ammatinvalintaani vastaan. Ihan väärä valinta. Eläinlääkärinä olisin ollut jotakin, mutta en tekniikan ihmisenä. Tätä kapinaa onkin sitten jatkunut ja se jatkuu varmaan niin kauan kuin olen työelämässä. Olen monesti miettinyt, miksi näin. Luin tänään Hesarista miehestä, joka on päättänyt pyöräillä ympäri maapallon, kun ei enää saanut nukuttua öisin. Rohkea päätös. Vuorotteluvapaa on kuitenkin helpompi tapa ottaa etäisyyttä nykyiseen elämäänsä ja moni käyttääkin tilaisuutta selvittäkseen ajatuksiaan ja ladatakseen akkujaan. Houkutteleva ajatus, mutta mahdotonta nykyisessä tehtävässäni. Ei auta muu kuin jatkaa sinnikkäästi eteenpäin kapinalla tai ilman.

Eikö nyt sitten pukkaakin jo uutta kriisiä. Nyt kapinoin kaupungissa asumista vastaan. HALUAN maalle kaivamaan maata ja istuttamaan kukkia ihanaan puutarhaan. Talon pitää olla söpö ja romanttinen, vastakohta nykyiselle modernille kodille. KÄÄK! En jaksa enää näitä kriisejä. Mutta ehkä tämä kriisi ratkeaa helposti. Ei muuta kuin tarjousta kehiin ja toivomaan sitten parasta!