Puhelimeni alkoi soida kesken palaverin. Tuntemattomasta numerosta soitettiin kerran, pyysin anteeksi ja laitoin puhelimen äänettömälle.  Pian numerosta soitettiin uudelleen. Jätän yleensä puhelimen kokouksen ulkopuolelle, mutta nyt odotin viestiä entiseltä kollegaltani, joka oli tulossa lounaalle kanssani. Sitten näytölle rävähti seuraava viesti:

Yhä kiinni palaverissa. Ihmettelin viestiä ja ajattelin, että nyt on joku kati hädässä, vai tarkoittiko tyttäreni kattia, siis Repeä. Puhelin soi jälleen ja nyt tyttäreni soittaa. Anteeksi, minun on pakko vastata tähän puheluun, nyt on nimittäin joku hätätilanne.

No, mikä nyt on hätänä? No kun mun puhelin putos lattialle, takakansi hajos taas, näyttö pimeni ja mä en voi käyttää sitä. Mä lähden nyt viemään sitä korjaajalle Itäkeskukseen.

Kuule, olen nyt kokouksessa enkä ehdi puhua. Soitan 1/2 tunnin kuluttua. 

Ei puhettakaan, että tyttäreni olisi lopettanut puhelua. Kukkaro on ilmeisesti mun autossa, joten rahaa ei ole korjauksen maksuun. Puhelin pitää kuitenkin saada korjauksesta tänään, sillä nyt on hätätilanne. Ilman puhelinta ei ole elämää.

Puhelu jatkuu. Selvitystä mikä on rikki ja mitä maksaa erilaisia vaihtoehtoja. Yritän siihen väliin sanoa, että soitan pian, nyt on keskusteltava palkka-asioista. Pälä, pälä, pälä, puhelu jatkuu. Lopulta saan sanottua väliin: SOITAN SULLE 10 MIN. KULUTTUA, JOOKO!

Pudistelen päätäni ja huokaisen. Henkilöstöjohtaja sanoo nauraen: Lapset kasvattavat kärsivällisyyttä vai mitä? Jep! Näin on!